Petroskoi on kaunis ja vihreä kaupunki!

Olen palannut Venäjän Karjalan lumoavista maisemista ja vielä hengissä. Matka oli ratkiriemukas ja kuten olettaa saattoi, myös tapahtumarikas! Mukana kuuden hengen ryhmässämme oli Katri, Lauri, Juhani, Veera, Mikko ja minä. Matkasimme Venäjälle päin aiotun junan sijasta venäläisellä tilataksilla. Huisia!

Rajalla saimme leimoja sekä uudet ammatit. Vieläkään ei ole ihan varmaa miten, mutta ylitimme rajan kokonaisen 25 minuutin sählingin jälkeen ja sen jälkeen kuskimme tokaisi venäjäksi, että jos joku kysyy niin olemme journalisteja, joilla on kiire junaan. No sehän sopii!

Pääsimme Pietariin saakka ihan hyvin (vaikka ei ollut turvavöitä takapenkillä eikä ilmeisesti nopeusrajoituksia tiellä) mutta siellä oltuamme ruhtinaalliset 20 minuttia, saimme ensimmäiset sakot. Tiedoksi sinne aikoville, että vaikka rautatieasemalla saa juoda olutta tölkistä, niin metroasemalla se ei suinkaan ole sallittua! Kokonaiset 50 ruplaa kärsimme tästä (1,4 euroa) joten kokemus oli hintansa väärti!

Pietarista Petroskoihin matkustettiin sitten yöjunalla. Kokemus oli hieman kaksijaksoinen. Kabinetissa tunnelma oli kohdallaan ja peditkin suhtkoht mukavia. Positiivinen ylläri olivat vessat, jotka olivat niin siistejä, että vaikka olisi sukkasiltaan mennyt niin olisi selvinnyt kuivin jaloin.... eipä onnistu VR:ltä. Pahempi puoli oli se, että junat on päällystetty lähes kokonaan (no ei ulkopuolelta) plyyshillä ja hengittäminen on ainakin astmaatikoille tuskaa. Allergikollakaan ei ollut helppoa...

Petroskoissa ohjelmaa vietimme osittain Joensuusta tulleen bussilastillisen kanssa (mukana myös Veeran äiti!), ja siihen sisältyi kiertoajelu ja vierailut mm. paikalliselle viinatehtaalle ja suomalais-ugrilaiseen kouluun, jossa kirkasotsaiset lapsukaiset opettelivat sanomaan tuikihyödyllisiä lauseita kuten "Helsinki on teollisuuskeskus" ja "olympiastadionilla on Paavo Nurmen juoksijapatsas". Kyllä noilla nyt yksi työpaikka aukenee sitten jos tänne tulee. (pyydän anteeksi rajatonta sarkasmiani)

Liplatimme sormiamme Äänisessä ja istuimme rantabulevardilla terassilla juoden olutta ja syöden saslikia. Valokuvasimme patsaita (emme siirrelleet) ja antauduimme toisinaan aavistuksen isänmaalliseenkin tunnelmaan vuosikymmenten taa. Alue jäi kuitenkin uudelleen valtaamatta. Osin siksi, että näimme Pedagogisen yliopiston museossa suomenkielisen keskitysleirin henkilökortin ja muuta sälää, joka muistutti siitä, että viimeksi siellä ei oltu viisumilla, jossa luki "turisti".

Hotellimme oli Hotelli Pohjola jolle sittemmin on toki annettu venäjänkielinenkin nimi, Severnaya. Huoneet olivat mukavia ja jääkaapillisia eikä niistä moitteen sanaa! Olimme toki suurimman ajan pitkin ja poikin kaupunkia kävellen tai trollikalla, eli ei sen nyt niin väliä kunhan on turvallinen paikka missä pitää tavaransa ja suihkuttaa kun siltä tuntuu.

Tässä sessiossa olemme kirjoittamassa postikortteja, joita vielä varmaan kotimaassa saa hetken odottaa... Veera kiltisti antaa käyttää ottamaansa kuvaa. Paikka on hotellia vastapäätä Leninin prospektilla oleva puistikkokioski jossa kaksi muovipöytää ja muutama tuoli. Se lasketaan terassiksi!

Harmi, etten virittänyt firman pirskeistä voittamaani askelmittaria - käveltyä tuli nimittäin niin, että jalat muistavat sen vieläkin ja selkä vaati Parasetamolia illoin. Tai ainakin lisää olutta, shampanjaa tai votkaa. Kunhan saamme pidettyä karonkan (tai de-briefing tai ryhmäterapian tai mikä sitä nyt tuleekin) niin sitten lisää kuvia.... palataan - da svidánja!