Odotusta, vaikkei Pariisissa...

Viikonloppuna starttaa alus Turusta kohti lähintä kuningaskuntaa ja tätä on odotettu! Helin kanssa valkkaamalla valkattiin laiva, jossa on hemmottelukylpylä - sitä on varmaan tulossa aikuiseksi : ) Silja Europa siis ja iloista mieltä ja hylkeitä ja mitä näitä nyt on.

Onneksi olin kaukaa viisas ja otin ma-ti vuosilomaa, että saapi tissutella tullessakin eikä työt vielä ehdi ahdistamaan. Naatitaan oikein kunnolla ja mietitään kosintojen perimmäisiä tarkoituksia, motivaatiota avioliittoon tai sen välttämiseen ja varmaankin myös ihan yleisesti miehissä olevaa tunnepuolen valuvikaa.

Työpuolella olen huolestuttavasti jotenkin asioiden tasalla ja nyt tuntuu että kohta sieltä lävähtää jotakin maailmaakaatavaa syliin. On sellainen impending doom -olo, mutta si voi vaan olla sitä ettei tällaiseen tilaan pääse kuin katarsiskaliiberin ahdistuksen kautta. Jos huomisesta raportointideadlinesta selviää nyt näköpiirissä olevalla tavalla, niin risteily on ansaittu!

Tänään oli myös mukavanoloinen tunnustelutilaisuus ammattiyhdistys-rintamalla. Uusi kiiltävä "Hermannin nuorisoseura" pärjää ihan hyvin ja oikein jaksaa innostaa koittava uusi aika. Tiesittekö muuten että se Hermannin nuorisoseura on oikeasti ollut Helsingissä olemassa? Minä en... ajattelin sen taas olevan joku 50-luvun kuunnelmajuttu, jota en voi tajuta kun olen tällainen pentu ; )

Ja lupasin palata siihen juoksuasiaan... en sittemmin ole palannut kävelyyn ja se tuntuu ah, niin hyvältä!

Kuntoilu ei ole niin syvältä kuin sitä luulisi

Sitä äiti jo aikoinaan varoitti, että siihen jää koukkuun... siis kuntoiluun. Sille on vissin ihan fysiologinenkin peruste, kun on niitä endorfiineja ja kaikkea sitä sellaista. Huomaan että on sen jälkeen aina sellainen olo että pitää kertoa jollekin. Luulen vain että aiheutan sillä enemmän pahaa mieltä ja huonoa omaatuntoa kuin mitään positiivista, joten jatkan purkautumistani tänne!

Nyt on takana jo reilut kymmenen kiloa (en tiedä tarkkaan... maanantaisin käyn vaa-alla) ja huimaa vauhtia tuntuu tippuvan. Kummallinen suvanto oli yhden viikon välissä vaikka en tehnyt mitään eri lailla ja ajattelinkin että tuossa oli se kohta missä sitä aina antaa sitten periksi ihminen. *hih* Nyt ei niin käynyt! Sittemmin on jatkunut taas about sellaista 2 kg / vko vauhtia.

Eilen olin kovin kovin ylpeä itsestäni kun sain juostua koko lämmittelymatkan!! *sambaa* En siis ole edes mukulana juossut cooperin testiä ikuna kuuna kullanvalkeena!! Jihuu! Olen siis aiemmin kävellyt sen lämmittelyn hirmu reipasta tahtia (fyssarikin sanoi että tarpeeksi reipasta, kun olen näin persjalkainen) mutta on se ihan eri kalibeerin workout kun sen paahtaa juosten. Saatan toistaa tämän...

No - ilmoisemmista tunnelmista päätän raporttini täältä tähän. Nam.

Jaksamisen jalo taito

Hirvittävän vaikeaa on tehdä muutoksia organisaatioissa, jos ne koostuvat henkilöistä. Henkilöillä on herne ja ne poikkeuksetta vetävät sen syvälle nenäänsä sillä siunaaman sekunnilla, kun jotakin tapahtuu. Yleensä siinä mitä tapahtuu ei ole mitään suurempaa salaliittoa. Joskus on... yleensä ei. Henkilö kuitenkin kun on pieni ja sillä on sielu, niin se ahdistuu ja sitten se puree pään poikki joltain vieressä olijalta. En jaksaisi olla se vieressä olija ja yritän tietoisesti olla olematta se henkilö itse.

Viime päivinä on ollut kurjaa sekä hakemusrintamalla että ystävärintamalla. Hakemus ei aiheuttanut toimenpiteitä - mitä en voi käsittää. Miten ja mihin voi valittaa (älkääkä sanoko oikeuteen, vetoan pääministeriyyteeni enkä lähde käräjöille) ja missä se Karpo on kun sitä taas tarvittaisiin? Sitä toivoisi joskus pieni ihminen kelpaavansa. Ystävän tuska perheessä vallinneiden asioiden kärjistyttyä sattuu itseen. En osannut oikein sanoa mitään, vaikka tokkopa se olisi auttanut. Semminkin, kun olisin vain sanonut tuntevani samankaltaista, mutta se olisi kuulostanut vain falskilta. No, toivottavasti minusta oli enemmän apua kuin miltä minusta nyt juuri tuntuu.

Tahtoisin oikeastaan eläkkeelle... mutta siihen on vielä monta viikkoa. Olen vain nyt niiiiin väsynyt.