Jörg Haider ja rauha sieluille

Keskustelimme Veeran kanssa puhelimessa viikonloppuna tutusta, jolla oli lukenut facebookin statuksena, että hän oli iloinen Jörg Haiderin kuolemasta. Olimme molemmat sitä mieltä, että sillä tavalla ei voi sanoa kenestäkään. Vaikka en löydä ajatuksen ajatusta josta olisin samaa mieltä ollut kyseisen herran kanssa, en voi sanoa, että kenenkään kuolema ilahduttaisi minua. Ylinopeutta ajaessa on tuollaisia riskejä, ja ne eivät ole koskaan vahinkoja. 70 km/h alueella kun kaahaa 140 km/h niin voi syyttää tasan sitä, joka on ratin ja penkin välissä. Surku silti.

Sitten tämä tyttö, joka hyppäsi Akaassa sillalta Helsingin moottoritielle. Sinnekään ei päädy kukaan vahingossa ja ilmeisen kova riita oli tämän kävelyreissun syynä. 16-vuotiaana kun riita ex-poikaystävän kanssa tarkoittaa aina ja poikkeuksetta maailmanloppua. No, itsemurhia sattuu. Minulle tuli mieleeni siitä vain se, miltä mahtaa tuntua niistä, jotka ajoivat kotiin tai muualle matkallaan tämän tyttöparan ruumiin yli? Näin oli tapahtunut usealle - ainakin mikäli uutisointia voi uskoa. Olisipa kamalaa... pimeällä ajaminen jäisi ainakin allekirjoittaneelta joksikin aikaa.

Sitten vielä muita kuolleita... Rauni Mollbergin kuolemasta on nyt jo tovi, mutta hänen tyttärensä kirjoittama kirja on kaivellut uusia asioita pinnalle. Miten julma sitä oikein vanhemman pitää olla, että siitä kannattaa / pitää / joutuu kirjoittamaan kirjaa? Onko raukkamaista vältellä tuollaista perhesuhdetta ja sitten kuoleman jälkeen rääpiä kaikki auki? Onko minulla oikeutta tästä läyhätä (eläköön BB uuden sanan lanseeraajana) kun en tiedä kuinka julmaa siellä sitten on oikein ollut? Tiedä häntä - ehkä pitää lukea kirja...

Onneksi meillä on myös iloisia asioita - Martti Ahtisaari sai Nobelin rauhanpalkinnon. Vihdoin! Miten paljon huomaamatonta ja kollegoiden arvostamaan diplomatiaa sisältyykään prosesseihin, joista me saamme vain lehdistötiedotekuvaa. Wau! *nostaa hattua*